Nappikaupasta maailmanmaineeseen

”Ota puu, / se lahjoittaa sinulle kauneutensa. / Ota metalli, / se etsii käsissäsi muotonsa. / Ota kivi, / katsele sitä. / Ota luonto, / se on kaikki sinun”, muotoili taiteilija Kaija Aarikka (oik. Aarikka-Ruokonen) ajatuksiaan 1984. Matka Someron Jurvalan kartanosta Aarikka-tuotemerkin äidiksi on ollut pitkä ja huikea, mutta Kaija Aarikka ei ole missään vaiheessa unohtanut juuriaan. Ne ovat kulkeneet hänen mukanaan, ja kotoinen maalaismaisema on antanut ratkaisevia virikkeitä hänen töilleen.

Kaija Aarikka syntyi 3.2.1929 Somerolla Jurvalan kartanon vieraskamarissa yhdeksänlapsisen perheen kuopuksena. Hän kuoli Helsingissä 14.8.2014. Korkean työmoraalinsa hän katsoi olevan kodin perua. Kun sisu ja huolellisuus yhdistyivät leikkimielisyyteen, syntyi hyvä pohja Aarikka-hengelle. Kotonaan Kaija Aarikka tottui luonnonmateriaalien käyttöön. Kaija Aarikka kutoi ensimmäisen kankaansa viisivuotiaana. Loimenkin hän loi itse. Tärkeää oli myös se, että hän oppi näkemään luonnossa kiintoisia yksityiskohtia, sitä arjen kauneutta, jota Aarikka-design tänäänkin käyttäjilleen ja katselijoilleen välittää. Lintu- ja pässihahmot ovat Aarikka-klassikoita.

Tuohon aikaan oppikoulun käyminen ei välttämättä ollut tytöille itsestäänselvyys. Someron yhteiskoulun opettajista tärkeiksi vaikuttajiksi tulivat rehtori Joel Vilkki, kuvaamataidon opettaja Anna-Liisa Parko, jolle värin ja muodon taju olivat opetuksen keskeistä sisältöä, sekä innostava äidinkielen opettaja ja sittemmin läheinen ystävä Tapio Horila. Ester Perheentuvan kutomakoulussa Hämeenlinnassa Kaija Aarikka opiskeli 1946-1949. Siellä hän pääsi itsenäisen työn makuun saadessaan kutoa ja suunnitella solmiokankaita.

Opiskelu Ateneumissa 1951-1954 avasi ovia monessakin mielessä. Tuolloin tekstiililinjalle oli 120 pyrkijää. Vain seitsemän otettiin. ”Atskilaisuus” merkitsi sitä, että oli tiukasti elämässä kiinni, keskellä tapahtumista. Opiskelutovereihin kuului Oiva Toikka. Opettajia olivat muun muassa Timo Sarpaneva ja Tapio Wirkkala. Aikakauden ihanteita olivat asiallisuus ja pelkistetty muoto. Tätäkin kaanonia Kaija Aarikka sittemmin töillään mursi. Sodan jälkeen ihmisillä oli esteettisten näköalojen tarve, ja tähän kaipuuseen Kaija Aarikka myöhemmin vastasi. Toisaalta 1950-luvun koruideologiaan kuului ajatus kokonaisvaltaisuudesta: koru, vaatetus ja ihminen oli kokonaisuus. Tämä integraation taju oli Kaija Aarikalle luontaista. Ei strassikoruja pyykkipäivänä!

Avioliitto Someron Lautelan kylästä kotoisin olleen Erkki Ruokosen ( 1929-2009) merkitsi pitkää yhtiökumppanuutta perheyrityksessä. Avioitumisvuonna 1954 perustettiin Aarikka Ky (sittemmin Aarikka Oy).

Kotoinen leikkimielisyys

Kaikki oli alkanut napeista pikkuruisessa alivuokralaishuoneen ahtaissa tiloissa. Kaija Aarikka tarvitsi pukuunsa napit ja päätti tehdä ne itse. Ensimmäinen kotiateljee syntyikin nappien valmistamista varten. Aluksi materiaalina oli ulkomainen jalopuu, mutta ennen pitkää Kaija Aarikka löysi kotimaisen puun mahdollisuudet. Puu oli elävä, kevyt ja koristeellinen materiaali. Puu inspiroi monella lailla, ja myös puun yhdistäminen hopeaan alkoi kiehtoa, vaikka se olikin tuotantotapana ongelmallinen. Kaija Aarikkaa inspiroivat niin Kansallismuseo kuin ulkomaanmatkatkin. Hautakorujen näkeminen vakuutti hänet siitä, että korut seuraavat aina kantajaansa.

Kun ranskalainen Diorin muotitalo tilasi Kaija Aarikalta helmet ja korvakoruja 1956, kansainvälistyminen alkoi. Aarikka-korut taipuivat mukaan moneen menoon. Ne sopivat sinällään hyvin suomalaiseen ympäristöön ja pukeutumistyyliin, mutta myös napit saivat kehittyä korumaisiksi. Tarkoituksena oli tuottaa iloa arkeen. Aarikka-tuotteiden piti olla selkeitä käyttötavaroita, mutta toisaalta käyttötavarakin sai olla koristeellinen. Aarikan korut olivat ”kansallista kansainvälisyyttä”, ”käyttöesineet ovat koristeellisia ja koriste-esineet käytännöllisiä”, kuten Kaj Kalin on luonnehtinut.

1960-luvulla Aarikka-korut sopivat hyvin myös hippimeininkiin luonnonläheisyytensä vuoksi. Maailmankuuluisuuksia on sittemmin hemmoteltu Aarikka-lahjoilla. Esimerkiksi Agatha Christie sai WSOY:ltä lahjaksi Aarikka-huovan, ja heavybändi Metallican platinalevyjuhlassa oivaksi lahjaesineeksi osoittautui musta Aarikka-pässi.

Koivu oli mainio materiaali. Sen selkeä ja arkinen kotoisuus viehätti. Värjäysmenetelmää kehiteltiin kotikeittiössä, ja reseptistä tuli tarkasti varjeltu liikesalaisuus. Myös tiheäsyinen kataja kiehtoi: sen tuoksu oli ainutlaatuinen. Lahjaesineistä varsinkin kynttilänjalat ja asetelmat olivat suosittuja Amerikassa ja Australiassa Euroopan ohella. 1960-luvun Aarikka-tyyliä onkin tulkittu rakennemuutoksen klassiseksi muotokieleksi. Se vetosi kotiseutuaan ikävöiviin, olivatpa nämä muuttaneet ruuhka-Suomeen tai Ruotsiin.

Mielihyvä ja arkijuhla ovat Aarikka-työn leimoja. Myös tuotteiden nimet ovat leikkisän kotoisia: ”Peikkojen piirileikki”, ”Hilirimpsis”, ”Ruustinnan iltapuhde”, ”Pompeli”. On oikeutettua sanoa, että Kaija Aarikka avasi suomalaisen muotoilun laajalle yleisölle, elimelliseksi osaksi sen käyttökulttuuria. Rengasverhot, tilanjakajat ja ikkunakoristeet vahvensivat tätä ominaisuutta.

Tärkeä periaate on ollut käsityöläisyyden ja suomalaisen työn kunnioittaminen. ”On upeaa, että on voinut antaa suomalaisille työtä”, Kaija Aarikka on sanonut. Aarikka on eettisesti sitoutunut yritys. Aarikan virikkeelliset lelut testattiin päiväkodeissa ja kehitysvammaisten lasten hoitokeskuksissa ennen sarjatuotantovaihetta. Lelujen tuli täyttää monia vaatimuksia: niiden piti olla kestäviä, korjattavia ja mielikuvitukselle tilaa antavia. Nyttemmin lelutuotanto on lopetettu tiukentuneiden turvamääräysten vuoksi.

Aarikka Oy on suunnitellut tilaustyönä kampanjatuotteita eri yhteisöille, esimerkiksi 1975 Suomen Syöpäyhdistykselle puiset hiiret, joita myytiin miljoonia kappaleita. Vaatetuspuoltakin kokeiltiin, mutta keskittyminen esineisiin on kannattanut. Aarikka-design mieltyy ”kauniiksi arjeksi”. Kauniit lahjapaperit ja -pakkaukset vahvistavat korkeatasoista yleisilmettä: se työ, mikä kannattaa tehdä, kannattaa tehdä hyvin, viimeistä silausta myöten.

Työ oli Kaija Aarikalle paitsi itseilmaisun myös jatkuvan sisäsyntyisen ilon lähde: ”Työ antoi niin suuren tyydytyksen, että sitä jaksoi tehdä ylen määrin. Oli sisäinen pakko luoda ja lisäksi tarve pärjätä toimeentulon takia”, hän on sanonut.

Rakkaus Someroon

Perheen kolme tytärtä, Sarianna Partanen (1955-), Pauliina Aarikka (1959-) ja Meliina Ruokonen (1968-) ovat sittemmin toimineet kiinteästi perheyrityksessä. Pauliina Aarikka on Aarikka Oy.n muotoilujohtaja. Hän puhui Somerolla kesällä 2012 äitinsä elämäntyöstä. Esitelmä liittyi laajaan retrospektiiviseen Aarikka-näyttelyyn, joka oli tuona kesänä esillä Somerolla Hovilan kartanossa. Mukana oli paitsi Aarikka-klassikoita myös hopeasta, lasista ja metallista tehtyjä uniikkitöitä, jotka ei aiemmin nähty näyttelyissä.

”Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan” -sanonta ei päde Kaija Aarikkaan. Jo 1950-luvun puolivälissä hän suunnitteli Someron kirkkoon vihkiryijyn, joka oli esillä myös Hovilan Aarikka-näyttelyssä, ja 1980-luvulla Kaija Aarikka suunnitteli Someron seurakunnalle kastepöydän. Helsingin Etu-Töölössä asunut Kaija Aarikka löysi Somerniemeltä, Arimajärven rannalta, rakkaan kesämökkimiljöön. Kivenkolo, Herrankukkaro ja Satumaa ovat saaneet rakennuksina oman ilmeensä. Yhteys synnyinseutuun oli väkevä, ja se jatkuu myös uusissa sukupolvissa.

Kaija Aarikka palkittiin1994 Pro Finlandia -mitalilla, ja kauppaneuvoksen arvon hän sai 1999. Paikallisista tunnustuksista merkittävin lienee valinta Someron Mekkopitäjäläiseksi 1990, mutta Somerniemen kesätorilla myönnetty torineuvoksen titteli lienee yhtä lailla hytkähdyttänyt leikkimielistä Kaija Aarikkaa.

Somerolainen korutaiteilija, maailmallakin Kaija Aarikan lailla tunnettu Liisa Vitali (1918-1987) löysi taiteilijan itsestään työskennellessään Aarikan palveluksessa. Minkäänlaista kilpailua ei syntynyt, mutta elinikäinen ystävyys syntyi.

Kaija Aarikka näytti Suomelle ja maailmalle, että kun ihmisellä on palava into omaan asiaansa, selkeä visio ja rakkaus valitsemaansa materiaaliin, luovuudelle ei löydy rajoja. Hänen taideajattelulleen on ominaista luonnon kunnioittaminen. Luonto antoi hänelle inspiraatiota, se uudisti häntä, ja metsästä hän ei koskaan tullut tyhjin käsin.

Kaija Aarikan elämäntyönäyttely Jurvalasta Linnunradalle oli esillä Someron Kivimakasiinissa 25.6.—15.8. 2020. Sen järjesti Someron Kulttuuri. Somerolle on suunnitteilla Aarikka-kulttuurigalleria Aholan tiloihin. Se sisältäisi Kaija Aarikan tuotantoa ja vuosittain vaihtuvia näyttelyjä somerolaisten ja somerolaislähtöisten taiteilijoiden tuotannosta. Hankkeen suojelijaksi on lupautunut Kaari Utrio. Someron kaupunginhallitus on hyväksynyt Someron Kulttuurin hakeman käyttöoikeuden vuosiksi 2021-2031. Sopimus purkautuu, mikäli rahoitusta ei saada.

Eija Komu
9.10. 2012 ; päivitetty 10.4.2021

Kaija Aarikan elämäntyö näyttäytyy vuosittain vaihtuvassa Someron Kulttuurigallerian näyttelyssä (Ahola, Joensuuntie 20). Kesällä 2022 esillä oli Jäähileitä kuutamolla -näyttely, joka sisälsi lasista ja messingistä tehtyjä koruja, lahjatavaroita ja muita esineitä. Jäähile on Kaija Aarikan Humppilan lasitehtaalle 190-luvulla suunnittelema lasinen kynttilänjalka ja Kuutamo niin ikään 1960-luvulta peräisin oleva messinkinen lampetti.

(Päivitys 29.9. 2022 / Eija Komu)

Kaija Aarikka -näyttely on esillä syksystä 2023 tammikuuhun 2024 Helsingin taidehallissa. Näyttelyssä on esillä noin 800 esinettä 1950-luvulta 2010-luvulle. Yksi huoneista on omistettu puisille lastenleluille. 1968 Jorma Vennolan Aarikalle suunnittelema Pujo-lelu valittiin Amerikassa vuoden kehittävimmäksi leluksi. (Päivitys 24.9. 2023 / Eija Komu)

Lähteet

• Kaija Aarikka: Päivänpaisteinen Liisa. Artikkeli Leeni Tiirakarin teoksessa Design Liisa Vitali. Amanita 2012.
• Kaija Maria Junkkari: Missä on se tyttö, joka tekee nappeja? Teoksessa Suomalainen naisvoima. Otava 2001.
• Kaj Kalin: Se alkoi napista…Aarikka 40-näyttely Taideteollisuusmuseossa Helsingissä 3. – 20.3. 1994. Salpausselän Kirjapaino 1994.
• Merja Ryhtä: Sisukkuus, luovuus ja leikkimielisyys ovat lapsuudenkodista lähtöisin. Kaija Aarikan haastattelu Suvi-Somerossa 2012.
• Merja Ryhtä: Kaija Aarikan elämäntyö oli uskomattoman laaja. Somero-lehti 29.6. 2012.
• Salme Saure: Aarikka. Oman maan mansikka. Otava 2003.
• Ritva Sievänen-Allen: Kaija Aarikka – suomalaisen korun muotoilija. Teoksessa Suomalaisia vaikuttajanaisia. Kohti vuotta 2000. Toim. Ritva Sievänen-Allen ja Karmela Bélinky. WSOY 1998.
• Kulttuurigallerialle vuokrasopimus. Somero-lehti 19.3.2021