Satumaasta Via Dolorosaan

Unto Monosen Satumaata voi pitää palkon muunakin kuin Someron epävirallisena maakuntalauluna. Siinä on kuultu gregoriaanisia sävelkulkuja, ja sitä on ehdotettu jopa virsikirjaan. Melodian suosio ei ole rajoittunut ainoastaan Suomeen ja tanssimusiikkiin, vaan myös rocklegenda Frank Zappa ehti versioida sen. Se on levytetty myös sumerin kielellä. Lapin tango on puolestaan ollut menestys japanilaisena(kin) tulkintana. Onkin oikeutettua sanoa, että Satumaa on ainoastaan yksi klassikko tekijänsä valioiden joukossa.

Säveltäjä ja muusikko Uuno Mononen syntyi 23.10.1930 Muolaan Oinaalan kylässa ja kuoli Somerolla 28.6.1968. Unton hän otti taiteilijanimekseen 1950 ja virallisti sen Unto Uuno Monoseksi 1959. Isä kaatui talvisodassa, ja perhe joutui lähtemään kaksi kertaa evakkoon. Toisella kerralla evakkotaival ohjautui Urjalan kautta Somerolle, Lahden kylään 1947. Uusi kotitila lohkottiin Lahden kartanon maista.

Tiettävästi ainoa Unto Monosen Karjala-aiheinen laulu on ollut Kotitie, joka levytettiin ensimmäisen kerran 1960: ”Aikojen taa jäi tie kotipirtin, / pehmeä hiekkansa sen. / Leikkimään sai mun pienoisen piltin / tanner niin turvallinen.” Sota-aika jätti jälkensä myös suomalaiseen tangolyriikkaan nimenomaan dramaattisella arvaamattomuudellaan.

Unto Mononen on kertonut aloittaneensa säveltäjänuransa 12-vuotiaana ”alkeellisilla sävellyksillä”. Urjalassa hän aloitti laulusolistina, ja ensimmäinen julkaistu sävellys Pieni laulu onkin peräisin Urjalan-ajoilta, vaikka se levytettiin vasta 1950. Epäonnistunut nielurisaleikkaus vei Unto Monosen äänen, ja hänestä tuli kitaristi. Näppäilytekniikkaa harrastaneen Unto Monosen keikka- ja keikkamatkabravuuriksi muodostui Tico Tico, jopa siinä määrin, että se kävi välillä muusikkokavereiden hermoillekin.

Karjalaistaustainen tukipiiri

Karjalaistaustaiset muusikot muodostivat Somerolla hyvän tukipiirin Unto Monoselle. Hanuristi Maunu Mentula auttoi Unto Monosta nuotintamisessa ja tarjosi esiintymistilaisuuksiakin. Hanuristi Olavi Kasari opetti Unto Monoselle musiikin teoriaa. 1950-luvun puolivälissä syntyi hanuristi Lasse Santakankaan kanssa yhtye, jonka laulusolistiksi tuli somerolaissyntyinen Hellin Laine.

Hellin Laineen mukaan lähtö orkesteriin ja keikoille tuli nopeasti. ”Yhtenä iltana harjoiteltiin kaksitoista kappaletta ja lähdettiin heti keikalle. Tuntui kuin olisi ennenkin soitettu yhdessä.” Harjoituksia pidettiin pari kertaa kuukaudessa, sillä yhteistyö tuntui alusta saakka vaivattomalta. ”Meitil oli heti selvät jutut”, muistelee Hellin Laine.

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut minkäänlaista leväperäisyyttä. Hellin Laineen mukaan Unto Mononen oli orkesterin johtohahmo ja hyvin vaativa. ”Unton melodiat ovat vaikeita alku- ja välisoittoineen. Niitä ei ole kiva laulaa, jos ne ei mene just niin kuin pitää. Unto oli itsekin niin tarkka”, kertoo Hellin Laine. Lavalla Unto Mononen oli eloisa ja nauravainen. Hellin Laine luonnehtii Unto Monosta hyväsydämiseksi ja tunneasteikoltaan laaja-alaiseksi. Ilo ja suru kulkivat yhtä lailla mukana.

Keikkoja oli lähistöllä, Salon seudulla ja Urjalassa. Ohjelmisto ulottui laidasta laitaan, foksista jenkkaan. Parin vuoden solistirupeama päättyi äidin vastuuseen; Hellin Laine ei saanut enää lähteä keikoille. ”Se oli katkera paikka molemmille. Untokin itki niin kovin ja oli surullinen. Hän sanoi tulevansa häihini soittamaan ilmaiseksi – mutta niitä häitä ei koskaan tullut”, kertoo Hellin Laine. Vuosina 1992–2007 emännöimänsä ravintolan Hellin Laine nimesi Satumaaksi Unto Monosen muiston kunniaksi.

Välivaiheiden jälkeen kiskolainen Hilkka ”Hili” Suominen tuli orkesteriin laulusolistiksi, ja hänestä koulittiin myös rumpali ja basisti. Tiimityö oli totta myös yksityiselämässä, sillä Hilkka Suomisesta tuli Unto Monosen aviovaimo 1959. Avioliitto päättyi eroon 1962.

Unto Mononen oli muuttanut Somerolta Helsinkiin 1959, ja samana vuonna hänen Polttava liekki -foksinsa voitti Yleisradion iskelmäsävellyskilpailun. Sen levytti Brita Koivunen 1960.

Ammattimainen säveltäjä

Satumaata Hellin Laine muistaa laulaneensa jo varhaisessa vaiheessa. Alkuperäiset sanat poikkesivat nykyään tunnetuista. Satumaan pohja olikin jo vuodessa 1949. Varhaisimmassa vaiheessa se oli calypso ja nimeltään Fairyland. Muidenkin myöhemmin tunnettujen Monos-melodioidan aihioita oli peräisin tuolta ajalta.

Henry Theelin 1955 levyttämä Satumaa ei ollut vielä se klassikko, jonka suomalaiset tuntevat, vaan vasta Reijo Taipaleen tulkinta vuodelta 1962 tunnettuine alku- ja välisoittoineen on juur ”se Satumaa”, jonka yleisö otti omakseen. Tämä muunteluesimerkki on laajemminkin kuvaava Unto Monosen työskentelylle. Hän suhtautui säveltämiseen alusta saakka ammattimaisesti. Sanoittaminen ei ollut hänelle kovin helppoa, eikä hänen sanoituksistaan ole syytä hakea varsinaista itsetilitystä. ”Mutta tuollaiset yksinkertaiset ihmiset luulevat sillä lailla, että minä olen tehnyt elämästäni ne kaikki. Olen tietenkin osan tehnyt, mutta en kaikki. Se on vain sellaista tekniikkaa ja muuta”, on Unto Mononen sanonut.

Esimerkiksi Kohtalon tangosta on etsitty Unto Monosen elämänfilosofiaa: ”Arpa kohtalon on aina arvaamaton, / kaikki huomenna voi olla toisin…” Tekstin fraasit ovat peräisin Unto Monoselta, mutta on muistettava, että tekstiksi sen muokkasi nimimerkki Solja Tuuli eli Sauvo Puhtila. On myös sanottu, että Unto Mononen halusi tehdä tunteisiin vetoavaa käyttömusiikkia. Hän korosti olevansa nimenomaan säveltäjä: ”Valitsin säveltämisen, hylkäsin ansiotyön. Halusin säveltää ja vain sitä”, sanoi Unto Mononen viimeiseksi jääneessä haastattelussaan.

Toivo Kärki oli Unto Monosen idoli, jos kohta yhteistyön lisäksi mukana oli ajoittain myös kilpailuhenkisyyttä. Toivo Kärki hallitsi levymarkkinoita. Unto Monosella ei ollut vastaavaa tuotantotiimiä taustatukenaan.

Maine ja jälkimaine

Hellin Laine arvioi, ettei Unto Monosta arvostettu aikanaan Somerolla. Boheemi, itsetuhoinenkin elämäntapa oli liikaa vakavaraiselle maalaisväestölle. Baskeri päässään ja kitara kainalossaan kuljeskellutta Unto Monosta kutsuttiin ”Sibeliukseksi”. ”Käyn pari kertaa vuodessa Somerolla ja kaipaan tänne niin, että tunnen itseni sairaaksi ellen silloin tällöin saa käydä täällä, toisella kotiseudullani”, sanoi Unto Mononen viimeisessä haastattelussaan.

Ymmärtäjiä ja tukijoitakin oli. Yksi heistä oli nuori M. A. Numminen, joka soitti silloin tällöin rumpuja Unto Monosen orkesterissa. Myöhemmin hän innosti ja kannusti Unto Monosta säveltämään suomalaista lyriikkaa, esimerkiksi Aila Meriluotoa. Sävelsipä Unto Mononen myös M. A. Nummisen riehakkaan ja soittokieltoon päätyneen Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa -tekstin (1966). Sen suorasanaisuus ei haitannut melodikkoa. Unto Mononen sanoi, että Nummiselle hän säveltää vaikka puhelinluettelon.

Unto Monosella oli myös soitto- ja lauluoppilaita. Jälkimmäisistä tunnetuin lienee Esko Rahkonen, jonka Unto Mononen auttoi nousuun 1965 levytetyllä Syvä kuin meri -tangolla. Toinen Esko Rahkosen tulkitsema klassikko on Erottamattomat vuodelta 1966.

Samalta vuodelta on peräisin Reijo Taipaleen tulkitsema Yön tummat siivet, jonka sointukäännöksiä sovittaja Jarkko Salo on analysoinut perinpohjaisesti. Jaakko Salon mukaan Unto Monen on löytänyt tangoonsa ”sellaisen sointukierron, joka on ilman muuta synnyttänyt assosiaation yöhön ja tummiin siipiin”. Unto Monosen sävellyksissä riittääkin analysoitavaa. On arvioitu, että hänen tangomelodiansa muistuttavat suomalaista virttä, ja samaan kaavaan sopivat myös laulutekstien synkkä synnintunto ja katumus. Laajojen alku- ja välisoittojen merkittävyyttä on korostettu: ne ovat suorastaan itsenäisiä sävelrunoelmia.

Unto Monosen viimeiset sävellykset syntyivät somerolaisen, karjalaissyntyisen runoilija Tyyne Määttäsen runoihin. Näihin kuuluivat Via Dolorosa ja Kun olen mennyt (Unto Monosen sävellyksenä nimellä Olit mennyt).

Unto Monosen elämä ja tuotanto on antanut aihetta esimerkiksi näytelmiin. Tunnetuimpia Unto Monosen elämän dramatisointeja lienee Jukka Pakkasen radiokuunnelmaksi kirjoittama Tunti kerrallaan (1972), josta muokattiin myös televisioversio ja sittemmin Tangokuningas-näytelmä. Kuunnelma voitti Sokeain kuunnelmapalkinnon ja Pohjoismaisen kuunnelmapalkinnon. Jukka Pakkasen tekstiä on moitittu säveltäjän luomistyötä romantisoivaksi, mutta kuunnelman lopussa somerolaisten repliikit säveltäjän dramaattisen poismenon jälkeen ovat edelleenkin yleispäteviä: ”Kyllä sen Monosesta jo silloin näki että taitelija se oli… Turhaan sille silloin naureskeltiin… Sitä vaan ei aina huomaa kaikkea ajoissa…”

Claes Olssonin ja M. A. Nummisen elämäkertaelokuva Satumaa. Unto Monosen elämä ja tangot sai ensi-iltansa Somerolla 1999. Haastattelut ja dramatisoidut kohtaukset on kudottu toisiinsa taitavasti. Somerolaisista muusikoista esimerkiksi Antti Toukkari on mukana myös näytelmäosuuksissa.

Unto Monosen muistoa on kunnioitettu Somerolla jälkikäteen. Joidenkin mielestä jälkimaineen vaaliminen on mennyt ryöstöviljelyksi ”hyvä on koirakin kuoltuaan” -tyylisesti. Silti myös pyyteettömyys on tunnusomaista pyrinnöille. Lukuisten teematapahtumien, konserttien ja kilpailujen lisäksi Somerolla perustettiin 1993 Unto Mononen -yhdistys Hellin Laineen idean pohjalta. Yhdistyksen kotipaikka on Somero, mutta sen profiili on valtakunnallinen. Hellin Laine on aktiivisesti mukaan myös Oman tien kulkijat -yhdistyksessä, joka vie Unto Monosen musiikkia esimerkiksi vanhainkoteihin. Hellin Laina lauloi myös Unton Valitut -orkesterissa. Mukana oli myös kaksi muuta Unto Monosen kanssa soittanutta muusikkoa: rumpali Matti Romu ja nyttemmin jo edesmennyt kontrabasisti Pekka Kurkikangas.

Esakallion tanssilavan vitriiniä koristavat Unto Monosen, Rauli Badding Somerjoen ja Reijo Taipaleen vahanukkehahmot. Lisäksi vitriinissä on Unto Monosen tanssiyhtyeen rumpu, jonka on sinne lahjoittanut nuorena Unto Monosen kanssa soittanut, rumpalia tuurannut M.A. Numminen. Jorma Nordmanin suunnittelema Unto Monosen muistomerkki sijaitsee Someron keskustassa. Se sai sijansa 1996. Kitaran koristamassa muistomerkissä on Unto Monosen lausahdus: ”Lauluni tulevat jostain tuolta siniseltä taivaalta.”

Eija Komu
19.2.2012 (päivitetty 5.6.2018)

Lähteet

• Klassikkojen runoja kuullaan pian lauluina. Unto Monosen haastattelu Somero-lehdessä 28.6.1968.
• Hellin Laineen (s. 1939) haastattelu 1.2.2012. Haastattelijana Eija Komu.
• Marko Aho: Iskelmäkuninkaan tuho. Suomi-iskelmän sortuvat tähdet ja myyttinen sankaruus. SKS 2003.
• Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja. Toinen painos. Otava 1986.
• Pekka Jalkanen ja Vesa Kurkela: Populaarimusiikki. Suomen musiikin historia -sarja. WSOY 2003.
• Manu Kärki: Tapahtui Somerolla vuosituhannen kahta puolen. Amanita 2010.
• Heikki Metsämäki ja Petteri Pelkki: Satumaa. Unto Mononen – elämä ja laulut. Gummerus 1997.
• Jukka Pakkanen: Tunti kerrallaan. Teoksessa Suomalaisen ääniä. Suomalaisia kuunnelmia 1970–74. Toim. Solja Kievari ja Terttu Talonen. Otava 1976.