Kirjaston palveluja on supistettu ajalla 3.12.2020 - 10.2.2021 seuraavasti: lehtilukusali ja lukupaikat ovat poissa käytöstä 24.1. saakka ja tapahtumat on peruttu 10.2. saakka. Toivomme pikaista asiointia (max. 15 min.) ja maskien käyttöä sekä turvavälien noudattamista. Myös käsien pesu tai käsidesin käyttö mennen tullen on toivottavaa. Käytössä on lainauspalvelut ja tietokoneilla voi asioida pika-asiointina. Suosittelemme verkkokirjaston käyttöä aineiston selaamiseen ja aineiston varaamista etukäteen sekä pikaista varausten noutoa. Kirjastoauto liikennöi normaalisti, autossa rajoitetaan yhtäaikaisten asiakkaiden määrää ja suositellaan maskin käyttöä.

Kristiina Pelto-Timperi - Kirjailija ja opettaja

"Kuinka vaikeaa on tarttua aikaan..."

Anna Kristiina Pelto-Timperi syntyi 10.5.1954 Raahessa, ja hän pääsi ylioppilaaksi Someron lukiosta 1973. Hän on valmistunut peruskoulun luokanopettajaksi Helsingin yliopistosta 1977 ja toiminut peruskoulun luokanopettajana muun muassa Konalan yläasteella Helsingissä.

Kristiina Pelto-Timperiä tervehdittiin varhaiskypsänä lahjakkuutena jo 1970-luvun taitteessa. Parnasson proosakilpailussa erinomaisesti menestynyt pienoisromaani Syreenikiitäjä ilmestyi 1971. Jo siitä voi hahmottaa Kristiina Pelto-Timperin tuotannon toistuvat tärkeät elementit: vähäeleisen, tarkan kerronnan ja uniepisodit rikastamassa teoksen rakennetta.

Esikoisteoksen yhtenä juonteena on kivulloinen äitisuhde: minäkertoja pohtii kaksijakoista suhdettaan äidin uuteen miesystävään: "Eivät ne voi rakastaa toisiaan. Minä taidan olla muuri, vaikka pidänkin itseäni kulmakivenä." Esimerkiksi hippityylinen auto ja Nixon ankkuroivat teoksen 1970-luvun taitteen tienoille. Antti Toukkarin tuotannon tapaan sivuhenkilön karjalaistaustaisuus vilahtaa tässäkin teoksessa.

Sosiaalinen myötätunto ja tekopyhyyden kritiikki yhdistyvät: "Olen samaa mieltä, isoisä: kirkko kuuluu syntisille, ei tekohurskaille kristityille. Kutsu sinä tänne ne, jotka eivät osaa uskontunnustusta ulkoa, ne, jotka eivät tiedä milloin noustaan ylös. Käy kysymässä puliukkoja ja yksinäisiä äitejä, niitä jotka maailma jostain syystä tuomitsee. Älä pyydä niitä, joiden kukkaronnauhat ovat löyhällä, pyydä ne, joilla ei ole killinkiä taskussa."

Unessa nähty syreenikiitäjä todellistuu. Syvätasolla tämä merkitsee sitä, että kasvaminen ja hyväksyminen ovat pitkän prosessin tulos, monenlaisten tuntojen ja tunnelmien yhteissumma.

Tule se päivä ilmestyi 1972. Se jatkaa hienovaraisen psykologisen erittelyn linjaa. Voiko lapsuudentoverista tulla rakastettu? Miltä luopuminen tuntuu? Ihmiset näyttäytyvät minäkertojalle kuin ohimenevinä kosketuksina. Silti jokainen on omalla tavallaan tärkeä ja ainutlaatuinen. Tyyli on paikoitellen impressionistista, ja aikatasot lomittuvat. Ajan ongelma on muutenkin tärkeä: "Kuinka vaikeaa on tarttua aikaan, tottua sen kulkuun ja hyväksyä se. Kun sanotaan, että valo sattuu, on helppo ymmärtää: muistot, jotka eletään liian monta kertaa ja etsitään pois."

Kuoleman kohtaaminen

1983 ilmestynyt Hevosenpuolikas avautuu taaksepäin. Miten auto-onnettomuudessa kuolleen isoveljen persoona ja muisto näyttäytyvät jälkeenjääville? Takaumien avulla palataan lapsuuteen ja nuoruuteen sekä isoveljen hallitsemishaluun. Unet rikastavat teosta Kristiina Pelto-Timperille tyypilliseen tapaan.

1995 ilmestyneessä Kuningattaren siivissä minäkertoja on taidemaalari, mutta teos ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä taiteilijaromaani. Keskiössä ovat veljekset, jotka ovat menettäneet varhain vanhempansa ja varttuneet tätien kasvattamina. Tässäkin teoksessa aikatasot vaihtelevat: nykyhetkestä siirrytään lapsuuteen ja nuoruuteen.

Lapsen suru ja turvattomuuden kokemus ovat riipaisevimmillaan hautajaisten kuvauksessa: "Minä en uskalla katsoa enää isän ja äidin kuvaa. Minä katsoin kerran, vahingossa. Silloin minä taas muistin äidin. Minun on äitiä ikävä. Minä haluaisin itkeä. Ei tässä voi."

Tätien kertomat sadut toimivat elämän ohjeistuksena: ei pidä valita helpointa tietä, pitää pystyä kilvoittelemaan. Kuoleman lähestyessä elämän ainutlaatuisuus näyttäytyy koko täyteydessään: "Elämä sinällään on ihme. Kaikki sen kärsimys. Kaikki sen kauneus."

Vesielementti kasvaa teoksen aikana kaksinkertaiseksi vertauskuvaksi. Vesi on ensinnäkin syvähenkisyyden kuvastaja: "Eräs viisas mies sanoi kerran, että vesi on sielun kuva. Vesi on sielua ja meidän henkemme on syvä." Toiseksi vesi on myös Styks, kuoleman virta.

Kristiina Pelto-Timperi käsikirjoitti yhdessä ohjaaja Lauri Törhösen kanssa televisiolle nuorisoelokuvan 16. kevät (1977). Siinä näyttelivät muun muassa Anne Konttila ja Kari Sorvali.

Kristiina Pelto-Timperi sai Kalevi Jäntin nuorten kirjailijain palkinnon 1973.


Eija Komu
19.3. 2011



Kristiina Pelto-Timperin Syreenikiitäjä-teoksen kansi