"Kansainvälisesti tunnettu baritoni"

Mauri Antero Numminen syntyi 12.3.1940 Somerolla ja kirjoitti ylioppilaaksi Someron yhteiskoulusta 1960. Hänen isänsä oli Osuusliike Oraksen toimitusjohtaja Paavo Numminen ja äitinsä tekstiiliosaston päällikkö Aira Numminen, o.s. Aaltonen. ”Syntymäseutuni Somero oli omituisuuksia tulvillaan, ja se oli siksi ihanteellinen kasvuympäristö”, on M.A. Numminen todennut.

On muistettava, että Someron yhteiskoulu oli 1950-luvulla poikkeuksellisen innostava. Siellä pystyi opiskelemaan esperantoa, ja opetusmenetelmät kutsuivat ottamaan kantaa. Päämääränä oli täysipainoinen dialogi. Keskustelukerho toimi aktiivisesti, ja somerolaiset oppilaat menestyivät muuallakin puhekilpailuissa. Sekä äidinkielenopettaja Tapio Horila että varsinkin rehtori Joel Vilkki olivat M.A. Nummisen kouluaikojen merkittäviä vaikuttajia.

Unto Monoseen ja Rauli Badding Somerjokeen verrattuna M.A. Nummisen tausta oli kuin eri maailmasta. Vauraus antoi pitävän pohjan myös sosiaaliselle tietotaidolle. On huomattava, että jo 1960-luvulla M.A. Numminen tuki voimakkaasti näitä kahta himmeämpien tähtien alle syntynyttä somerolaistaiteilijaa. Hän järjesti levytysmahdollisuuksia ja auttoi herkkävireisempiä kumppaneitaan niin henkisesti kuin konkreettisestikin.

Unto Monosen tango-orkesterissa M.A. Numminen oli soittanut silloin tällöin rumpuja jo 1950-luvulla, vaikka hänen innostuksensa kohteena olikin jazz. Erityisesti John Coltrane inspiroi. ”Mitä luultavimmin Monosen orkesterissa soittaminen oli kuitenkin tärkeää myöhempien aikojen tangotutkimuksia varten”, hän on mietiskellyt. Unto Mononen sävelsi M.A. Nummisen suorasanaisen tekstin Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa tangoksi sanoen, että Nummiselle hän säveltää vaikka puhelinluettelon. Levytys (1966) päätyi radiossa soittokieltoon.

Kirjailijanakin kunnostautunut M.A. Numminen on julkaissut muun muassa dokumentaarisen romaanin Tango on intohimoni (1998), jossa käydään lävitse henkilöhistorian ohella myös tangon lajihistoriaa. On kuitenkin sanottu, että M.A. Nummisen näkökulma tangoihin on loppujen lopuksi älymystön näkökulma.

Rajatonta raakkumista

M.A. Nummisen makumaailmassa jazzia seurasivat klassinen, moderni ja kokeileva musiikki. Tutustuminen avantgardistiseen konserttimusiikkiin johti kohti entistä kokeellisempaa jazzia.

M.A. Nummista on luonnehdittu kaksijakoiseksi taiteilijaksi: toisaalta hän on avantgardisti ja kulttuurielitisti, mutta hän on myös yleisön suosikki ja sikäli populisti. M.A. Numminen valitsee tekstinsä yhtä suvereenisti niin armeijan sisäpalvelusohjesäännöstä (Jenkka hevosen puhdistamisesta), Ludwig Wittgensteiniin filosofisista teeseistä kuin Heinrich Heinen tuotannostakin. Hän tulkitsee sekä Franz Schubertin liedejä että esperantoksi käännettyjä iskelmiä. Hänen luovuutensa ei tunne eikä tunnusta rajoja.

Raakkuva laulutapa ja M.A. Nummisen suosima ”hillittömyys” saavat yleisön välillä ymmälleen: ovatko tulkinnat parodiaa, ja jos ovat, mitä loppujen lopuksi parodioidaan? On sanottu, että juuri ääni on Nummisen valtti. Sen avulla hän on luonut humoristisia vivahteita ja asettunut kaiken vanhentuneen kulttuurin ulkopuolelle. Äänen särkyminen on yksi M.A. Nummisen tavaramerkeistä. Laulusoundi on nasaali ja vuotava.

Nummisen musiikkitiimien saumattomuutta on ylistetty: Numminen laulaa ja ääntelee, orkesteri säestää, alleviivaa ja kommentoi. M.A. Nummisen elektronisille kokeiluille antoi sysäyksen tutustuminen toiseen somerolaiseen omatoimineroon, nyt jo edesmenneeseen Kullervo Auraan, joka tunnettiin taiteilijanimellä C. van Aura. Hänen kanssaan M.A. Numminen rakensi liikennevastaanottimen, ja hänestä M.A. Numminen sai soittokaverin jo kouluaikoina. Kullervo Auran instrumentteja olivat klarinetti ja piano. M.A. Numminen soitti rumpuja ja sivuinstrumenttina kitaraa.

Syntyi kokoonpano Viisi Vierasta Miestä, jonka miehitys vaihteli, vaikka nimi pysyi samana. 1950-luvulla siihen kuuluivat Kullervo Auran lisäksi muun muassa myöhemmin Nummisen kanssa levyttäneet saksofonistit Heikki Kasari ja Tommi Parko, joka asuu nykyäänkin Somerolla. Tommi Parko myös röyhtäili ponnekkaasti levylle saakka. Eleitä kolmelle röyhtäilijälle on levytetty 1967.

Skandaalijulkisuutta

Helsingissä M.A. Numminen toimi rumpalina The Orgiastic Nalle Puh Big Bandissa. Yhtye syntyi Pekka Gronowin johtaman Akateemisen jazzkerhon liepeillä 1960-luvun alkuvuosina. Tärkein motiivi oli halu soittaa jazzia, ei niinkään taito. Juuri tämän kokoonpanon myötä Numminen siirtyi laulusolistiksi.

Säveltäjänä hän keksi itse itsensä ”ole itse oma säveltäjäsi” –periaatteella. Hän sävelsi esim. Ludwig Wittgensteinin filosofiaa jo 1960-luvun puolivälissä ja saikin tuotantoaan julki pian, sillä hän perusti 1966 Pekka Gronowin kanssa levy-yhtiön Eteenpäin! Levy-yhtiön ensimmäistä EP:tä (1966) seurasi ensimmäinen LP In Memoriam (1967), josta oli tarkoitus tulla myös viimeinen. Onneksi näin ei käynyt. Viiden Vieraan Miehen lisäksi mukana oli myös avustavia muusikoita, muun muassa Seppo ”Paroni” Paakkunainen. Somerolaisedustus oli niin vahvaa, että somerolaisuutta pidettiin jopa tärkeimpänä kriteerinä Nummisen levyille pääsemiseksi. Tosin tähän väittämään Arto Koskinen suhtautuu kriittisesti: ”Täytyi vähän osata soittaakin, pelkkä somerolaisuus ei riittänyt”, naurahtaa hän.

1966 Viisi Vierasta Miestä soitti valtakunnallista kohua aiheuttaneen keikan Jyväskylän Kesässä – tai pikemminkin keikan puolikkaan, sillä provosoiva esitys päättyi virran katkaisemiseen ja poliisien tuloon paikalle. Ihmisen anatomiaa käsittelevät gynekologis-seksuaaliset kappaleet Jenkka ulkosynnyttimistä ja Nuoren aviomiehen on syytä muistaa sekä Suomen asetuskokoelman teksti, Pekka Gronowin säveltämä Laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä olivat liikaa yleisön silmäätekeville.

Toisena solistina M.A. Nummisen ohella oli Rauli Badding Somerjoki, joka oli kiinnittänyt M.A. Nummisen huomion somerolaisen The Five Yes -yhtyeen laulusolistina intensiteetillään ja eläytymisellään. Viiden Vieraan Miehen kosketinsoittajana oli edelleenkin Somerolla asuva Arto ”Mamba” Koskinen, joka sittemmin teki kiinteää yhteistyötä M.A. Nummisen kanssa. Arto Koskinen muistelee, että ennen Jyväskylän-keikkaa biisit käytiin lävitse, muttei niitä erityisemmin harjoiteltu. Hänen soittimenaan olivat The Five Yesin urut. Keikalle oli mielenkiintoista mennä, sillä ennen ei ollut käyty yhtä kaukana.

Arto Koskinen muistelee, että esiintymistila oli ulkona. Vaikka virta katkaistiin äkillisesti, mitään mellakkaa ei syntynyt. ”Numminen halusi hätkähdyttää”, toteaa Arto Koskinen. M.A. Numminen on allekirjoittanut tämän: ”Siihen aikaan kun harrastin undergroundia, mieluisimpia puuhiani oli olla vastakkain oikeuden kanssa. En koskaan halunnut paeta mistään tilaisuudesta, vaan aina jäin odottelemaan koska poliisi saapuu paikalle.” Kuulustelussa M.A. Numminen kysyi: ”Onko arvoisan raadin mielestä asianlaita niin, että teksti, joka luettuna on täysin neutraali, laulettuna muuttuu rivoksi?” M.A. Numminen pääsi valtakunnalliseen julkisuuteen, mikä olikin hänen tavoitteensa hätkähdyttämisen lisäksi.

M.A. Nummisen filosofian ja sosiologian opinnot Helsingin yliopistossa jatkuivat vuoteen 1968 saakka, mutta loppututkintoon ne eivät johtaneet. Toimittaja ja kaikkien mahdollisten raja-aitojen ylittäjä M.A. Nummisesta sen sijaan tuli.

M.A. Nummisen kokeilunhalua osoittaa sekin, että Orgastiastic Nalle Puh Big Bandin vanavedessä syntyi 1960-luvun lopulla Sähkökvartetti, ensimmäinen suomalainen elektronista musiikkia esittänyt yhtye. Kvartetissa oli M.A. Nummisen lisäksi muitakin somerolaisia muusikoita: ”Arto ”Mamba” Koskinen ja Tommi Parko. Arto Koskisen luonnehdinnan mukaan instrumentit olivat alkeellisia ja niiden innovatiivisuus oli nimellistä, mutta rytmisesti ja soundillisesti ne antoivat paljon mahdollisuuksia. Arto Koskinen soitti melodiakonetta, tietokonepohjaista soitinkokonaisuutta, Tommi Parko sähköviulua, ja M.A. Nummisella oli toisessa kädessään mikrofoni ja toisessa alumiininen keppi, jonka valovastusten avulla äänen korkeutta pystyi muuttamaan.

Sähkökvartetin keikkoihin kuului myös valoshow. Bändin esiintyessä Bulgarian nuorisofestivaaleilla 1968 osa yleisöstä lähti pois. Huomiota herätettiin jälleen kerran.

Rockia maan alta

Oma lukunsa Suomen rockhistoriassa on 1969-1970 toiminut underground- ja performanssiryhmä Suomen Talvisota 1939-1940. Sen keskeisiä perustajahahmoja olivat Nummisen ohella turkulaiset kirjailijat Jarkko Laine ja Markku Into.

Suomen Talvisodan klassikkolevyksi on jäänyt Underground-rock (1970), jossa keskeisenä solistina ja säveltäjänä on myös Rauli Badding Somerjoki (nimimerkeillä G.A. Johanssonin perikunta ja V. Esine). Yksittäisistä kappaleista elämään on jäänyt Rauli ”Pole” Ojasen (nimimerkki Erik af Venusberg)) säveltämä ja Jarkko Laineen (nimimerkki Lauri Kenttä) sanoittama, Rauli ”Pole” Ojasen tulkitsema Kekkonen-rock, josta itse Urho Kaleva Kekkosenkin tiedetään pitäneen.

M.A. Nummisen mukaan undergroundissa oli dadaismin ja surrealismin aineksia, mutta myös yhteiskunnallisuus oli sen vahva panos. Suora poliittisuus oli tätä vastoin mukana vain viitteellisesti: ”Kukaan ei ollut varma siitä, hyökätäänkö itseä vastaan vai ei”, Numminen on sanonut. Yksi suunta oli selkeä: systeemiä vastaan! Ensimmäistä kertaa Suomessa rock-käsite ilmensi nuorisokulttuurin kapinaa ja vastakulttuuria.

Jälkikäteen voi arvioida, että underground oli aikanaan hyvin tärkeä protestina kaupallisuutta ja elitismiä vastaan, mutta se oli myös aikansa tuote. Joka tapauksessa Suomen Talvisota on päätynyt suomalaiseen kaunokirjallisuuteenkin. Markku Into kertoo teoksessaan U (1982) muun muassa Suomen Talvisodan Oulun-keikasta ja esittelee bändin: ”Me olimme Suomen Talvisota 1939-1940, avantgarde-rock-elektroniseko-anarko-happening -ryhmä(!), johon kuului tekstinvääntäjiä, tanssijoita, visualisoijia, sekoilijoita ja ties mitä”. Ryhmä teki myös Aamurusko-lehteä ja Maanalaista menoa -radio-ohjelmaa.

Suomen Talvisodan levyillä ja keikoilla kosketinsoittajana toiminut Arto ”Mamba” Koskinen kertoo ryhmän esiintymisten olleen spontaaneja happeningeja ja näin ollen perustuneen pitkälti improvisaatioon. Underground-rock-levyn äänityksissä ei tuntunut suoranaisesti siltä, että tehtäisiin suomalaisen rockin historiaa, mutta meininki tuntui rajulta ja tekstit tasokkailta. Muita somerolaismuusikkoja levyllä olivat Tommi Parko, Heikki Kasari ja Pentti Aho.

Kerran Arto Koskinen oli menossa M.A. Nummisen kanssa keikalle. ”Taas mennään keikalle”, totesi Arto Koskinen. M.A. Numminen naureskeli. ”Mitä sä naurat?” kysyi Arto Koskinen. ”Sitä juuri”, vastasi M.A. Numminen.

Lastenlauluja ja uusrahvaanomaisuutta

M.A. Numminen alkoi uudistaa suomalaista lastenmusiikkia ja -kulttuuria 1970-luvulla. Hänen mielestään lapsille esiinnyttäessä kontaktin tulee olla tasaveroinen, ei setämäinen. Siksi yhä uudet pienet kuulijat viehättyvät M.A. Nummisen tuoreesta, yllättäviä näkökulmia tarjoavasta lastenkulttuurista.

Iso mies ja keijukainen (1970), jonka M.A. Numminen on säveltänyt puoliksi Pekka Jalkasen kanssa, oli uraauurtava. M.A. Numminen kumosi aikuisten maailman sovinnaisuuksia esimerkiksi laulussa Opettaja ja lapset kaupungissa: ”Opettajan huulia varmaan heilutti tuuli, / ja silloin lapset kaiken väärin kuuli. / Jos hän sanoi: `Katsokaa, tuolla on patsas!´, / niin ne lapset kuuli, ett´onks´ sulla täynnä vatsas? / Ja ne huusi: ”Ei!” ja kaikki ryntäs heti ravintolaan.”

Hannu Mäkelän Herra Huu tehtiin 1973 Jestapa jepulis -nimiseksi lastenelokuvaksi, jonka pääosassa M.A. Numminen oli. Laulut myös levytettiin samana vuonna. Myös Jänikset maailmankartalle! on ollut poikkitaiteellinen. Alkuaan se oli M.A. Nummisen lastenkirja (1977), ja musiikki levytettiin 1978. Televisiosarjassa M.A. Numminen nähtiin pelimannijänis Kukurtajan roolissa.

1970-luvun alussa syntyi myös ”uusrahvaanomaisuus”, jolla oli yhteys haitarijazziin. ”Minulla on ollut kahtalainen maku näissä asioissa. Toisaalta olen pitänyt jatsimiehistä ja toisaalta oikein kansanomaisista miehistä”, on M.A. Numminen todennut. Tämän suunnan tienraivaajana voidaan pitää 1970 levytettyä uusversiota Kissa vieköön -kappaleesta (alunperin amerikkalainen Jeepers Creepers). Samaa linjaa jatkoivat esimerkiksi Missä yösi vietitkään, Kumipallo ja Olen nähnyt Helga-neidin kylvyssä. M.A. Nummisen vakituisia säestäjiä ovat olleet pääasiassa haitaristit, varsinkin Seppo Hovi ja Heikki ”Pedro” Hietanen.

Pedro Hietanen soittaa myös syntetisaattoreita teknoa sykkivällä levyllä M.A. Numminen goes tech-no: En tahdo olla prinsessa (1995), joka sisältää version Baccaran 1970-luvun lopun diskohitistä Yes Sir, I can Boogie (Yes Sir, olen Boogie). M.A. Numminen ei siis jumitu mihinkään tyylisuuntaan tai aikakauteen, eikä mikään inhimillinen(kään) ole hänelle vierasta.

M.A. Numminen lienee maailmalla kaikkein kuuluisin somerolainen. ”Kansainvälisesti tunnettu baritoni” on erityisen suosittu Ruotsissa ja Saksassa.

M.A. Numminen on saanut muun muassa valtionpalkinnon 1972 musiikista elokuvaan Perkele, kuvia Suomesta. Hänet promovoitiin Åbo Akademin kunniatohtoriksi 2011. Perustelujen mukaan M.A. Numminen on rakentanut siltaa taiteen ja tieteen sekä suomen- ja ruotsinkielisten välille Suomessa.

M.A. Nummisen ensimmäinen puoliso oli Sirpa Kyllikki Numminen, o.s. Kuosa. Toinen on Helena Aurora Vapaa. M.A. Numminen asuu Pirkanmaan Lempäälässä.

Eija Komu
26.3. 2012

M.A. Nummiselle myönnettiin vuoden 2023 Juha Vainio -sanoittajapalkinto. Perustelujen mukaan M.A. Numminen kuuluu varhaisiin suomirockin vaikuttajiin. Tunnistettavan lauluäänensä lisäksi hän on luonut omaleimaisen tavan käyttää suomen kieltä kekseliäästi, humoristisesti ja svengaavasti taidemusiikista lastenlauluihin ja jazziskelmistä undergroundiin. Lauluihin mahtuu sekä arkista että filosofista tasoa.
Päivitys 29.7. 2023 / Eija Komu

M.A. Nummisen pitkäaikainen yhteistyökumppani Heikki "Pedro" Hietanen menehtyi 6.12. 2023.
Päivitys 7.12. 2023 / Eija Komu

M.A. Numminen on valittu Suomen musiikin kunniagalleriaan yhtenä kymmenestä muusikosta. Numminen on esillä päänäyttelyssä Musiikkimuseo Famessa 15.3. 2024 alkaen. Häntä kunnioitetaan muun muassa karaokeosiolla, johon sisältyy aikoinaan kuulijoita kuohuttaneita lauluja. Musiikkimuseon tehtävänä on Suomen musiikin kulttuuriperinteen tallentaminen sekä ao. taiteilijoiden esitteleminen museovieraille.
Päivitys 12.3. 2024 / Eija Komu

Lähteet

• M.A. Nummisen artikkeli teoksessa Lapsuudenkotini. Toim. Sirkku Savolainen. Kirjayhtymä 1985.
• M.A. Numminen: Kehityksen eväät M.A. Nummiseksi. Teoksessa Iloinen 1950-luku. Purkkaa, sotakorvauksia ja unelmia. Gummerus 2003.
• Esko Lehtonen: Suomalaisen rockin tietosanakirja 2. Fanzine Oy 1983.
• Markku Into: U. Tammi 1982.
• Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja. Toinen painos. Otava 1986. (1986)
• Jukka Lindfors ja Markku Salo: Ensimmäinen aalto. Helsingin underground 1967-1970. Odessa 1988.
• Tarja Rautiainen: Pop, protesti. laulu. Korkean ja matalan murroksia 1960-luvun suomalaisessa populaarimusiikissa. Toinen painos. Tampere University Press 2003. (2001)
• Arto ”Mamba” Koskisen (s.1947) suulliset tiedonannot 23.2.2012 ja 8.3.2012. Haastattelijana Eija Komu.
• Claes Olsson: Satumaa: Unto Monosen elämä ja tangot. Elokuva. 2000.